Kalliomaalauslöytöni Kanadan Quebecissä
Discovering prehistoric rock art in Quebec, Canada
Read the English version below.
Link to a virtual tour on the site here
Teksti: Anne Nisula 2013 Julkaistu Hiisi-lehdessä 2013
Kuvat: B Fagerström, A Nisula ©
Virtuaalikierros: https://imagesdanslapierre.mcq.org/en/explore/nisula/
Tein Kanadassa tietämättäni merkittävän kalliomaalauslöydön 1980-luvulla. Löytöön ja etenkin sen jälkeisiin tapahtumiin liittyy paljon yllättäviä sattumia ja dramatiikkaakin. Löydöstä on kulunut jo yli 30 vuotta, mutta yhtä ihmeelliseltä sattumien summalta se tuntuu vielä tänäkin päivänä.
Kesällä 1985 matkasin Montrealista, silloisesta kotikaupungistani, kanadalaisen mieheni kanssa niin pohjoiseen kuin pääsi. Tietä riitti noin 1200 km St Lawrence väylää seuraillen. Paluumatkalla poikkesimme Forestvillen l metsästys- ja kalastusalueelle Lac Cassette -järvelle. Pystytimme telttan ja vuokrasimme veneen kalastusmajan miehiltä.
Satoi rankasti. Juuri kun olimme seuraavana päivänä valmiit luovuttamaan, sade yllättäen taukosi ja pääsimme kokeilemaan kalaonnea. Mutta sitä ei ollut. Nojailin vain kyllästyneenä soutuveneen laitaan ja katselin ohilipuvaa kallioseinämää.
Noin kolmen metrin korkeudella näin heikkoja punaisia pystyviivoja märässä kalliopinnassa. Tiesin niiden olevan kalliomaalauksia. Siitä ei ollut epäillystäkään. Olinhan nähnyt niitä Suomessa.
Kanadalainen mieheni ei uskonut minua, vaan sanoi piirrosten olevan “nuorisografittia”. En käynyt inttämään, vaan päätin todistaa asian oikean laidan. En tiennyt silloin, että siihen tulisi kuluman kymmenen vuotta. Ja tuo mieskin ehti häipyä kuvioista.
Palattuani Montrealiin soitin McGill Yliopiston arkeologian professorille, tohtori Bissonille. Hän kertoi, ettei kyseisellä itäisellä alueella ole kalliomaalauksia, vain muutama on löydetty läntisestä Quebécistä. Hän kuitenkin neuvoi kirjoittamaan Quebécin provinssin kulttuuriministeriön arkeologi Charles A. Martijn’lle. Lähetin kuvauksen näkemästäni ja liitin mukaan hahmotelman piirroksista ja niiden sijainnista. Valokuvia minulla ei ollut.
Tohtori Martijn vastasi nopeasti kirjeeseeni ja piti ilmoitustani varsin mielenkiintoisena. Hän kirjoitti Jesuiittaisä Pierre-Michel Lauren laatimasta kartasta vuodelta 1733, jonka perusteella arkeologit olivat yrittäneet jäljittää alueelta kalliomaalauksia. Karttaan oli merkitty järvi nimeltä Pepéshapissinigan, mikä on montagnais-kieltä* ja tarkoittaa ”järvi, jonka kallioissa on piirroksia”. Kartta on Kanadan vanhin kirjallinen viittaus kalliomaalauksiin. Järven sijainti oli siinä kuitenkin merkitty liiaksi sisämaahan, eikä tutkijat olleet löytäneet järveä.
(*Montagnais-kansasta ja -kielestä käytetään myös Montagnais-Innu tai Innu – nimeä. Heitä asuu Québecin alueella noin 8500. Montagnaisit kuuluvat laajempaan Pohjois-Amerikan intiaanien Algonquin-kieliryhmään.)
Maalaukset olivat siis olleet sekä alkuperäisasukkaiden että kartantekijä Isä Lauren tiedossa 250 vuotta aiemmin. Olinko siis ensimmäinen, joka huomasi ne tuon jälkeen? Uskon, että ne on havainnut joku muukin, mutta ei tunnistanut niitä viesteiksi menneisyydestä – vaan töherryksinä.
Martijn’n kirjeessä oli hyvin enteellinen lause. ”Kalliomaalauksia on tutkittu Quebecissä hyvin vähän viime vuosina. Ehkä löytösi herättää kiinnostuksen uudelleen.”
Kirjeeni hautautui tohtori Martijn’n työpöydälle kuudeksi vuodeksi. Eikä asialle tehty mitään. Minäkin ehdin muuttaa Montréalista Ottawaan ja lopulta Suomeen vuonna 1991 ja unohdin minäkin koko asian.
Maaliskuussa vuonna 1995, kymmenen vuotta löytöni jälkeen, sain Suomeen yllättävän puhelinsoiton. Radio Québec soitti ja kysyi olenko Anne Nisula, olenko asunut Montréalissa ja olenko löytänyt kalliomaalauksia Kanadasta. Vastasin kahteen ensimmäiseen kyllä ja viimeiseen kysymykseen, etten sellaista asiaa tunnista. Radiotoimittaja kertoi, että oli yrittänyt jäljittää minua parin vuoden ajan ja lopulta soittanut kaikille Montrealin puhelinluettelon Saint-Jules nimisille. (Käytin tuolloin Nisula-Saint-Jules-nimeä). Vihdoin yksi kanadalaisen perheeni jäsen oli osunut kohdalle ja tunnistanut minut. Montrealin suomalaisyhteisön kautta löytyi yhteystietoni Suomessa.
Seuraavaa hetkeä en tule koskaan unohtamaan. Toimittaja kysyi tiesinkö, että löytöni oli erittäin merkittävä, ja että minusta oli tullut kuuluisa, ja että minut oli nimetty montagnais intiaanien kunniahenkilöksi, ja että paikka on saanut nimen Site Nisula. Parin päivän päästä Quebécin television toimittaja soitti uudelleen ja haastatteli puhelimitse ohjelmaansa. Sen jälkeen alkoi tapahtua muutakin.
Ensin Quebécin kulttuuriministeriö lähetti viralliset kiitokset sillä ylitsevuotavalla kunnioituksella ja kohteliaisuudella, mihin ainoastaan ranskan kieli tarjoaa mahdollisuuden.
Seuraavaksi tohtori Charles A. Martijn lähetti yksityiskohtaisen selostuksen tilanteesta ja miksi löytöni todentamiseen kului niin kauan. Valmistautuessaan eläkkeelle lähtöönsä hän oli tyhjentänyt työpöytäänsä ja löytänyt kirjeeni uudelleen – kuuden vuoden jälkeen. Viimeisenä kenttämatkanaan hän lähti tarkistamaan paikan kollegansa kanssa.
”Saavuttuamme alueella meitä vastassa oli laaja metsäpalo, jonka kehittymistä tarkkailtiin helikoptereista. Portilla kuulimme, että aluetta oltiin evakuoimassa. Meille annettiin pari tuntia aikaa. Taivas oli kauttaaltaan mustan savun peitossa. Meillä ei ollut perämoottoria matkassamme, joten jouduimme soutamaan nopeasti paikalle rannasta lainaamallamme veneellä. Kun pääsimme perille näin kallion pinnassa vain jotain oranssin väristä sammalta, joka etäisesti muistutti ihmishahmoa. Tarpeetonta sanoakin miten pettyneitä olimme. Oli herra Samsonin vuoro soutaa takaisin ja kun etäännyimme kalliosta, käännyin vielä kerran vilkaisemaan kalliota. Yhtäkkiä punaiset kuvat hyppäsivät esiin kallion kiiltävästä pinnasta. Sinä hetkenä aika pysähtyi, kuin minut olisi heitetty ajassa tuhansien vuosien taakse. Se oli elämäni oudoin ja mystisin hetki. ”
(Charles A. Martijn, 9.6.1995, kirje Anne Nisulalle. käännös AN)
Tohtori Martijn kertoi myös muiden paikalla käyneiden kokeneen saman koskettavan tunteen. Hän vieraili järvellä seuraavan kolmen vuoden aikana lukuisia kertoja kohdetta varten perustetun tutkimusryhmän kanssa. Martijn sanoi minulle, että Nisula-projektista tuli kaikkein tyydyttävin työ koko hänen 25 vuotta kestäneen uransa aikana.
Sitten lähetti kiitoskirjeen tohtori Daniel Arsenault, joka oli kutsuttu vetämään Nisula-projektia apunaan taidehistorioitsija Louis Gagnon. Mukaan liittyi myös australialainen kalliopiirrosten ajoittamiseen erikoistunut tutkija Alan Watchman. Ryhmässä toimivat myös paikalliset montagnaisit, Paul-Émile Dominique’n johdolla. Heidän mukanaolonsa oli arkeologien mielestä erittäin tärkeää projektin kaikissa vaiheissa.
Nisula-projekti herätti henkiin kalliomaalaustutkimuksen Quebecissä, kertoi Daniel Arsenault. Se avasi uusia tutkijavakansseja, rahoituslähteitä ja herätti laajalti kiinnostusta kalliomaalauksia kohtaan koko Kanadassa. Arsenault´lle itselleen projekti avasi oven uuteen uraan ja hänestä tuli yksi Kanadan arvostetuimpia kalliomaalausasiantuntijoita.
Vuosien mittaan kävin kirjeenvaihtoa ja sain lukuisia dokumentteja Site Nisulasta. Etenkin eläkkeelle siirtyneen tohtori Martijn’n kanssa yhteydenpito oli tiivistä.
Piirrokset taltioitiin valokuvaamalla ja jäljentämällä kalvoille. Sukeltajat tutkivat järven pohjaa kallion edustalta ja arkeologisia koekaivauksia suoritettiin ympäristössä. Australialainen tutkija Alan Watchman määritti piirrosten iäksi 2502 vuotta (+/- 274 vuotta)14C/AMS- menetelmällä.
Ensimmäisten alkuperäisasukkaiden arvellaan saapuneen itäisen Kanadan metsäalueille 7500 vuotta sitten. Maalaukset kallioon oli tehty siis 2000 vuotta ennen eurooppalaisten saapumista Kanadan rannoille.
Kallio on pystysuora seinämä, jonka pintaan on voinut päästä käsiksi vain jäältä tai veneestä käsin. Piirrokset, 145 eri kuviota, levittäytyvät noin 7×2 metrin alueelle jakautuen neljään paneeliin. Piirrosten koko on 1 – 21 cm. Kuvat ovat ihmishahmoisia, eläinhahmoisia, niiden sekamuotoja tai tunnistamattomia ja joukossa on yksi venettä esittävä kuva.
Löytö oli tapahtumahetkellä Quebécin provinssin merkittävin. Se oli itäisin metsäalueen löytö, säilynyt parhaiten ja sisälsi eniten kuva-aiheita. Vain neljä muuta kalliomaalauslöytöä oli tehty tätä aiemmin Quebécistä.
Paikka on tärkeä arkeologisesti, mutta ennen kaikkea se on merkittävä alueen alkuperäisasukkaille. Onhan alue heidän kalastus- ja metsästysmaitaan, joskaan se ei kuulu lähellä sijaitsevaan reservaattiin. Etnografisessa kyselytutkimuksessa selvitettiin tulkintoja piirroksista. Suullinen traditio piirroksista oli katkennut, mutta montagnais’it arvelivat niiden olevan merkkikieltä – eräänlaisia uutisia tapahtumista tai viestejä perässätulijoille. Pää alaspäin oleva hahmo oli heidän mielestään merkki kuolleesta henkilöstä, joko pudonnut kalliolta tai haudattu veteen. Sarvipäinen hahmo oli demoni tai shamaani.
Site-Nisula on alkuperäisväestölle pyhä paikka. Sinne saapuvan on osoitettava kunnioitusta esi-isille, jotka olivat jättäneet nämä viestit tuleville polville. Henget asuvat kallion koloissa ja häiriintyvät paikalle tulosta, siksi paikalle saapuvan on suoritettava henkiä lepyttävä seremonia.
Kesällä 1997 pääsin palaamaan paikalle ensimmäistä kertaa löytöni jälkeen. Seurassani olivat arkeologit Charles A. Martijn sekä Daniel Arsenault ja Marcel Dominique. Matkalla tapasin myös muita montagnais-kansan jäseniä ja vierailin läheisessä Betsiamites-reservaatissa. He kaikki esittivät minulle kiitoksen siitä, että olin saattanut heidät yhteyteen esi-isiensä kanssa.
Tuo käynti löytöpaikalla 12 vuoden jälkeen oli koskettava. Uhrasin hengille polttamalla koivun tuohta ja toin heille terveiseni Suomesta jättämällä paikalle, arkeologien luvalla, pienen mosaiikkipalasen, jossa oli piirros Astuvansalmen kalliomaalauksesta. Charles A. Martijn puolestaan lepytteli henkiä heittämällä kolikon järven pohjaan ja pyytämällä anteeksi aiheuttamaamme häiriötä.
Site Nisula (BeEh-1) sai myöhemmin nimen Nisula-Pepeshapissinikan. Lisäämällä piirrosten nimeen järven alkuperäisnimi kunnioitettiin innu-montagnais-kansan alkuperäiskieltä. Paikka on merkitty viralliseksi perinnekohteeksi, joskin sen tarkka sijainti halutaan pitää salattuna mahdollisen vandalismin takia.
Kohteen tutkimuksia on jatkettu vaikka virallinen Nisula-projekti onkin jo päättynyt; konservointitarpeen kartoittaminen ja ohjeistaminen, sammalkasvuston poistaminen. Daniel Arsenault aikoi suorittaa maalauksista 3D-skannauksen, jotta paikka voitaisiin avata virtuaalisesti.
Löytöni oli silkkaa sattumien summaa Sateen loppuminen juuri oikealla hetkellä, sillä maalaukset näkyvät parhaiten märässä kalliopinnassa, huono kalaonni, mieheni epäusko ja haluni todistaa olevani oikeassa, McGill yliopiston professorin neuvo, tohtori Martijn viimeinen kenttämatka ja viimeinen vilkaisu ennen hätäpoistumista.
En koe ansainneeni kaikkea sitä kiitosta mitä olen saanut. Se ei kuitenkaan estä minua olemasta onnellinen siitä, että olen tehnyt hyvän teon ja jättänyt pienen jalanjäljen maailman arkeologiselle kartalle.
Jälkikirjoitus: Daniel Arsenault menehtyi vuonna 2016 auto-onnettomuudessa 58-vuotiaana. Hän oli edennyt kansainvälisesti tunnetuksi ja arvostetuksi tutkijaksi, opettajaksi ja asiantuntijaksi ja oli tunnettu myös suomalaisissa alan piireissä. Saman vuonna kuoli myös Danielin esikuva ja oppi-isä, kuuluisa arkeologi ja tutkija Charles A. Martijn. Betsiamites’ssa ja Innu-kansan parissa merkittävän työn tehnyt ja arvostettu Paul-Émile Dominique poistui joukosta puolestaan vuonna 2015.
_____________________________________ In English (unofficial translation)
How I discovered prehistoric rock pictographs in Canada
by Anne Nisula 2013
Published in Hiisi magazine in 2013
Link to a virtual tour on the site :
https://imagesdanslapierre.mcq.org/en/explore/nisula/
While living in Canada during the 1980’s I made a significant rock art discovery. However, at the moment I was not aware of it being anything special. I just knew the images I saw were prehistoric pictographs. The incident and especially what happened afterwards involved nonetheless quite a bit of drama and unexpected coincidences. Today some 30 years have passed since the discovery, but it is still an amazing sequence of events.
In summer 1985 I was travelling with my Canadian husband North from Montreal following the costline of St Lawrence River all the way to the end of the road. Half way back home we pitched our tent by the lake Lac Cassette in ZEC* Foresville and rented a rowboat from the local fishermen. (* ZEC is a provincial conservation park open to fishermen and hunters)
After waiting ashore for two days in pouring rain we were about to pack our camping gear and leave the site. Suddenly the rain stopped and we got on board to try our luck in fishing. Tired of not catching anything I leaned back to observe a large cliff nearby. Quite high up I noticed some faint red vertical lines on the wet rock surface. I knew immediately they were pictographs, there was no doubt about it. I had seen similar ones in Finland (my country of origin). I have to underline here that I am not in any respect an expert in prehistoric art.
My husband ( now ex-), who was born in Quebec, said they were just juvenile graffiti. I decided to prove that he ws wrong. It took, however, ten years to do it. By that time I had already divorced and moved back to Finland.
When back home in Montreal I phoned professor Bisson at McGill University Department of Archaeology. He informed me that there were no pictograph sites in that area. Only a few had been found in the western parts of Québec. However, he advised me to write to archaeologist Charles A. Martijn at the Ministry of Cultural Affairs. I mailed a detailed description of what I had seen including a map and some sketches. Dr. Martijn answered very promptly to my letter. He considered my notification quite interesting and told me that the archaeologists had tried to trace a possible rock art site in that area using a map drafted in 1733 by Jesuit Pierre Michel Laure. On the map was a lake named Pepéshapissinagan, in Montagnais* language meaning “lake where there are drawings on the rock”. The map is the oldest one in Canada referring to rock art. Unfortunately the lake had been marked too far inland and was never found. (*Montagnais people and their language is also called Montagnais-Innu or Innu. There are about 8500 Montagnais living in Quebec. They are part of a larger Algonquian Indian language family in North-America.)
That map proves that the pictographs were known to the aboriginal people and to Father Laure at least 250 years earlier. Could it be that I was the first one to notice them after such a long time? I think the site must have been noticed by bypassers but was not recognized as being messages from a very distant past.
In Dr. Martijn’s letter there was a very foreboding sentence. “Very little research has been carried out in Québec during the past few years in regard to rock art. Perhaps your find will create a renewal of interest.” After his reply Dr. Martijn placed my letter on his desk where it layed buried for the next six years. During that time, I moved first from Montreal to Ottawa and then back to Finland in 1991 and slowly forgot the whole issue.
In Finland, March 1995, ten years after my discovery I received a phone call from Canada. A journalist from Radio Québec asked if I had lived in Montreal and if I had discovered some rock art. I answered: yes I have lived there, but not to my knowledge had I discovered anything. He had unsuccessfully tried to trace me for some years and phoned even every Saint-Jules ( I used Anne Nisula-Saint-Jules name at the time) in the Montreal phonebook. Finally he hit one of my sister-in-laws. He asked me if I was aware that my discovery was of great importance, that the media was talking about the discovery, that the Montagnais people had nominated me as a honorary person, and that the place was named after me. No, definitely I knew nothing of the kind.
The Québec television interviewed me by phone for a broadcast. I had been noted in various documents and newscasts as a Swedish tourist or a Finnish traveller, and worst of all was “the discovery was made by a Swedish couple”. This did not however, bother me, as I was to receive more honor than I could ever imagine.
The first letter of thanks came from Le Ministère de la Cultures et des Communications du Québec written with such refined and elevating words that can only be found in French language.
Soon I got a letter from Dr Charles A. Martijn, whom I had originally informed about the paintings. He gave a detailed account of what had happened with the site during the past ten years. It had taken six years after my letter before he got a chance to inspect the site with a colleague. “ It so happened that there was a large forest fire in the area when we arrived, with helicopters flying around to keep an eye on developments. We were told at the barrier gate that everybody inside the ZEC was being evacuated that day. This left us with a few hours to make it to Lac de la Cassette and to visit the site. The entire sky was black with smoke that afternoon. We did not have a motor, and so we got into one of the boats at the small dock and rowed from the fishing camp to the site. Upon arrival we did not see anything except some orange coloured lichen which vaguely resembled a human figure. Needless to say we were quite disappointed. It was Monsieur Samson’s turn to row back and as we drew away from the cliff face I took a last look back. All of a sudden the red painted figures leaped out from a section of polished rock surface. For a moment it was as if time stood still and as if I was cast back a few thousand years. It was one of the strangest and most mystic moments in my life.” ( Charles A. Martijn, 09.06.1995, letter to Anne Nisula).
Dr Matijn mentioned that other scholars and the Montagnais elders have had the same touching feeling on the site. During the following three years he visited the site several times with a group of scientists. He also wrote that the Nisula-project was the most satisfying job he had had in his 25-year career.
Then arrived a letter from Daniel Arsenault, an archaeologist who had been invited to be in charge of the Nisula-project together with Louis Gagnon, an archaeologist and art historian. Alan Watchman, an Australian specialist in dating pictographs joined the group as well. The local Montagnais people were involved from the very beginning in the project as the scientists considered their participation important at all phases of the project. Daniel Arsenault told me that Nisula-project revived the rock art research in Québec, new research fellowships and more funding was granted, and the interest towards rock art has spread all over Canada. For him personally, the project was a launch to a new career. Today he is the most recognized rock art specialists in Canada.
The correspondence went on for years and I received several documents concerning my site. The contact with Dr Martijn was especially substantial.
Extensive studies took place on the site. The pictographs were carefully photographed and traced on transparencies. The divers searched the bottom of the lake underneath the paintings and test pits were placed on the shoreline. Alan Watchman used the 14C/AMS technique to date the morphs to 2502 years ( +- 274 years) which indicates that they were painted some 2000 years before Europeans arrived to Canadian shores. The first aboriginal people arrived at the woodland area around 7500 years ago.
The rock is a vertical wall and can be reached only by boat or by standing on ice. The paintings are spread on the area about 7 m x 2 m, consisting of 145 morphs in four panels. Their height varies from 1 cm to 21 cm. Pictographs depict humans, animals or both and one boat, but many are unidentifiable.
The Nisula Site was the most important archaeological site in the province of Québec at the time of the discovery. It was the most eastern of the forest area, best preserved and contained most images. Only four other rock art sites had been found before Nisula Site.
The site is important to archaeology, but even more important to the aboriginal people. The site is on their hunting and fishing lands, even though it is not part of the nearby reserve (Betsiamites).
An ethnographic enquiry was made to help interpret the pictographs. The oral tradition was lost but the Montagnais People considered pictographs being a sign language known to their makers – kind of news or messages to those arriving afterwards. The head down human figure was a dead person fallen from the rock or was buried in water. The figure with horns represented a demon or a shaman.
Naturally the site became a sacred place to the native people. When approaching the site one must show respect to the ancestors who had left these messages for the generations to come. As the spirits who live in the cracks of the rock get disturbed by the visitors (especially the archaeologist) one must reconcile them with a spiritual rite.
In the summer of 1997, I visited the site with the archaeologists Charles A. Martijn and Daniel Arsenault along with Marcel Dominique. I also had the honor of meeting Paul-Émile Dominique and Robert Dominique who thanked me for connecting them with their ancestors. On my way back home I was invited to visit the Betsiamites Reserve.
Visiting the site after 12 years was very touching. I conciliated the spirits by burning some birch bark. As an offer to the spirits I left (by permission) a piece of mosaic on which there was a reproduced detail of the Astuvansalmi rock pictographs in Finland. Charles A. Martijn soothed the spirits by dropping a coin into the lake and apologizing for the disturbance we caused.
Site Nisula (BeEh-1) was later renamed Nisula-Pepeshapissinikan to respect the Innu-Montagnais language and is registered as a heritage site. The research on the site is still going on. At the moment the need and guide lines for conservation are being evaluated as the lichen covering the pictographs , which was completely removed in 1992, has partly returned. Daniel Arsenault will be working on a 3D scanning project in order to provide a virtual visit to the site.
I was not in a search of prehistoric sites, neither did I know much about rock art. Thus I don’t feel I deserve all this credit to my discovery. However, I am very pleased if I have done something good – even by coincidence – and left a small footprint on the archaeological map of the world.
Postscript
Daniel Arsenault passed way in a car accident in July 2016. He was highly valued and recognized in archeology and anthropology worldwide as a scientist, lecturer and a specialist. The same year passed away internationally known and respected archaeologist, scientist Charles A. Martijn. The year before departed Paul-Émile Dominique who contributed and had a significant impact on the Innus-culture in Quebec.
I warmly thank the daughters of Charles and Paul-Émile for contacting me to get the sad news.
PHOTOS:
All the photos shown here are taken on my second trip to the site on 1997. Copyright BorisFagerström / Anne Nisula
1. One of the human figures is head down.
2. The vertical marks below are interpreted as a boat. The bottom of the boat cannot be seen in the image. Part of the rock surface has fallen into the lake.
3. The pictographs can be seen above the ancient water level marks.
4. Daniel Arsenault points to the Nisula-site. The white dots on the map shows all four rock art sites found by the year 1997.
5. Daniel Arsenault, Paul-Émile Dominique, Robert Dominique, Anne Nisula, Charles A. Martijn.
6. When arriving at Lac Casette site you must calm the spirits. Anne Nisula is burning birch bark as a ceremony.
7. Charles A. Martijn conciliates the spirits, Marcel Dominique behind him in the canoe.
8. Daniel Arsenault tells about the Project Nisula.